sunnuntai, 7. marraskuu 2010

En sittenkään no-life-person?

Ja niin on NaNoWriMo, National Novel Writing Month, alkanut, minä laahaan nyt jo tekstissäni jäljessä mutta huomasin tänään että miulla on mennyt koko päivä taas ihmisten kanssa keskustellessa.

-Yhden veli on kuolemaisillaan = tarvitsee tukea

-Toisella taas on jälleen jokin pahaa oloa aiheuttava juttu jota se ei suostu kertomaan minulle ja koska olen jääräpäinen ja välitän siitä yritin yli tunnin inttää siltä mikä sillä on ilman tuloksia

-Ja yleistä ihmissuhdesäätöä. Etenkin kun en ole varma olenko ihastumassa siihen yhteen tyttöön vai en. Nice.

Plus että psykologia on pop ja alan menestyä siinä vaikka en ole opiskellutkaan sitä vielä <3 Sillä saa selitettyä paljon ihmisten käytöksestä ^^ Toisaalta taas ärsytän sillä kaverini järjiltään, mutta mitä pienistä....

Ja ihanaa kyllä, minulle tärkeimmät ystävät eivät ole juurikaan mesessä, paitsi että kohta saattaa yksi ilmaantua koska alkaa olla myöhä. Enkä ole edes tehnyt läksyjä, koska moninaiset mesekeskustelut. Whoa. Minulla on sittenkin elämä, vaikka monet ovat yrittäneet miulle muuta väittää ja nykyään on pikkuhiljaa alkanut tuntua samalta.

Ja NaNotekstini ei toimi, koska juoni on huono ja tämä on eka vuoteni. Lovely. PLUS että näyttäisi siltä että ihmisten ongelmat vaativat huomiotani siitä määrin että ei miulla taida olla aikaa NaNolle. .^^' Koska kyllä ystävät ja kaverit ja niiden terveys ja tasapaino ovat tärkeämpiä kuin jokin tarina. ^^ That's the way it is.

 

JA by the way! Arvatkaa kuka on nykyään sinkku ja tosi onnellinen siitä! Yksi suorituspaine vähemmän, ei tarvitse järkätä tapaamisia jotka minä aina järkkäsin (pitkä välimatka) että milloin ja kummalla nähdään yms.

Ihanaa, sekin oli sitä mieltä että meidän seurustelu ei enää toiminut. -.- Eipä sitten vaivautunut ITSE nostamaan kissaa pöydälle (kertoo jotain meidän seurustelustamme...). Olemme vielä kavereita, pitänee huomauttaa sille että seuraavan tyttöystävän kohdalla sanoo itse suoraan jos tuntuu siltä että suhde ei toimi, sillä tämä olisi voinut kituuttaa kuukauden hengettömänä tämä meidän "seurustelumme" jos olisin jäänyt odottamaan poikakaverini aloitetta aiheesta, ja sen seuraava tyttöystävä saattaa hyvinkin olla sitä sorttia joka odottaa.

 

Nojoo. Aika tehdä läksyt~


~Tsukino

perjantai, 8. lokakuu 2010

Olen niin pettynyt itseeni o.o

Olin tänään poikakaverillani ja oli kivaa ja näin. Poikakaverini pikkuveli on kauhea apina jonka kanssa miulla on kiljumiskilpailuja yms. ja minulla on tapana yleensä lyödä sitä tms.. En ikinä ajatellut sitä suoranaisena kiusaamisena, mutta juuri äsken mesessä poikakaverini pyysi että lopettaisin, sillä sen pikkuveli oli kuulemma alkanut itkeä sen jälkeen kun olin lähtenyt. o.o Aina kun olen ollut paikalla se on vain nauranut ja lyönyt takaisin (useimmiten se on ollut se joka lyö ensin). En missään välissä tajunnut että se tuntuisi siitä niin pahalta, ennenkuin poikakaverini sanoi sen miulle suoraan. Poikakaverini ei ole ikinä sanonut miulle mitään siitä suoraan, se vain viime aikoina on pyytänyt miua pysymään paikoillani kun kyseinen pikkupoika kaverinsa kanssa härnää meitä. En osannut lukea poikakaveriani enkä sen pikkuveljeäkään, ja olen todella pettynyt itseeni.

Tietenkään se pikkuveli ei ottanut sitä leikillään, minähän olen isokokoisempi ja tätä on jatkunut pitkään. En voi puolustella mitenkään, minun olisi pitänyt osata lukea merkit pojasta koska kun alan miettimään ne olivat koko ajan ihan näkyvillä, samoin kuin poikakaverissanikin. Nyt on tosi huono olo. Pitää ehdottomasti pyytä pikkuiselta anteeksi, hyvänen aika oikeasti mitä minä olen oikein ajatellut?!!

Ja vielä poikakaveristani. Olen tosi pettynyt itseeni kun olen ajatellut sitä tyttöä samalla kun seurustelen poikakaverini kanssa. Mutta oikeasti välitän poikakaveristani, en tajua mikä minulla on!

Ja kyllä, minulla on muutakin elämää kuin pohtia keneen olen ihastunut yms., mutta jostain syystä olen ajatellut muita vähemmän nykyisin. En tajua miksi, en tajua mitä minulle on tapahtumassa, minua väsyttää ihan hillittömästi kuten aina mutta harkintakykyni puuttuu nykyään täysin.

Ehkä pitäisi erota poikakaveristani jo senkin takia etten osaa käyttää sen seurassa järkeäni. Toisaalta taas en halua erota siitä jätkästä. Miksi en osaa päättää ja olen tälläinen narttu? Olen ääliö idiootti sekopää ja haluaisin olla taas pienempi jolloin olin oikeasti fiksu ihminen. Toisin kuin nyt.

~Tsukino

maanantai, 4. lokakuu 2010

Am I a bitch?

Sisälläni asuvat pienet olennot nro 1: huomionhaluinen pikkulapsi.

Ja nyt sählään näiden fonttikokojen kanssa. Argh. Noo mutta asiaan (ensimmäinen "oikea" blogitekstini syntyikin aika nopeasti... O.o).

Onko normaalia olla vähänkuin ihastunut kahteen ihmiseen yhtäaikaa? Olen huomannut tätä ilmiötä muilla ja nyt paikallistin sen itseni sisältä. Shit. En tykkää tästä piirteestä sen takia että minulla on jo poikaystävä. Olen seurustellut kohta kolme kuukautta ja olen ollut ihastunut siihen jätkään reilusti yli vuoden. Toisaalta taas tunne on nyt jo lieventynyt, vaikka tiesin koko ajan että poikaystäväni on ääliö (mutta hän kuitenkin näkee asioita hitusen syvemmälle kuin tämänikäiset pojat yleensä) kuitenkin pidin ja pidän hänestä. Tunne vain on ikäänkuin viilentymässä. Ja oikeastaan missään vaiheessa en ollut valmis tekemään hänen eteensä ihan mitä tahansa, kuten kaiketi pitäisi. Kyseessä on ihastumisen, ei rakastumisen kohde.

Olen kai pikkuhiljaa ihastumassa yhteen tyttöön (ja kyllä, olen itse tyttö, olen kai bi (varma en ole))... Ja inhoan itseäni sen takia koska mahdollisesti ihastuneena nyt kahteen ihmiseen. Se ei ole reilua niitä kohtaan (kumpikaan ei tosin tiedä että olen mahdollisesti ihastunut siihen tyttöön). Ehkä stressaan tyhjästä tai jtn kun en ole vielä edes varma, pitää vain odottaa.

Sinällään jos lähtisi perustelemaan, sen tytön puolesta puhuisi moni asia: poikaystäväni on idiootti, vaikka ei pahantahtoinen sellainen mutta typeryyksiä hän harrastaa paljon kun taas minä kuulen joka paikassa olevani varhaiskypsä ja älykäs. Ei tyhmyydessä sinällään mitään pahaa ole mutta mustavalkoisuus ärsyttää (eipä silti sitä on kyllä siinä tytössäkin)... Se ei ole se isoin juttu, jos se olisi ainoa asia. Sen lisäksi haluaisin, että joku lohduttaisi minua kun minulla on huono olo (jeps kaiketi lievä masennus tässä, luojan kiitos ei paha kun pitäisi pystyä piristämään kavereita jotka ovat masentuneita). Tai ei välttämättä tarvitsisi lohduttaa, mutta että se edes huomaisi kun miulla on huono olo! Tässä nousee esille huomionkipeä pikkutyttö sisältäni. Haluaisin että se kysyisi minulta onko kaikki hyvin silloin kun mesetekstini muuttuvat yhä angstaavimmiksi ja masentuneemmiksi ja kun mesekuvissanikin esiintyy lähinnä verisiä tyttöjä yms... Ehkä se ei vain osaa lukea niitä, mutta välillä en edes piilota huonoa oloani rivien väliin, oikeasti tehdä selväksi että minulla on huono olo, en vain sano siitä mitään sen enempää, ja se ei reagoi mitenkään. Saatan olla itsekäs halutessani näin sen huomaavan, mutta olisi tosi ihanaa jos se edes joskus kysyisi että onko kaikki hyvin. Tyttö johon olen kai ihastunut taas osaa edes välillä kysyä minulta onko kaikki hyvin ja muutenkin se ajattelee asioita enemmän yms. On siinäkin omat vikansa mutta kuitenkin meissä kaikissa on vikoja ja kukaan ei ole täydellinen.

On toki totta että olen hyvin avoin ja välillä sanon suoraan että minulla on huono olo, mutta silti toivoisin että se huomattaisiin. Toisaalta taas ehkä hän huomaa huonon oloni muttei vain tiedä miten siihen pitäisi reagoida. Ehkä pitäisi vain sanoa sille suoraan että haluaisin sen edes joskus kysyvän onko minulla huono olo ja miksi...

Ja oli muitakin syitä mutta nyt kun eksyin selittämään noita asioita niin unohdin ne... ^^'

Joka tapauksessa, eihän voi olla oikein olla ihastunut kahteen? Koska poikaystäväni on kuitenkin ihana ja välittää minusta ja näin. Olen hermoromahduksen partaalla nyt kun tunnustin itselleni tässä äskettäin että taidan tykätä siitä tytöstä... o.o Toivon hartaasti että kuvittelen...

Sen lisäksi minua pelottaa ajatus siitä kun minä ja poikakaverini eroamme (koska vaikka olisi ihana ja söpö ajatus että olisimme loppuikämme yhdessä, niin tuskin käy). Poikakaverini koulunumerot ovat lähteneet nousemaan ja hänen käytöksensä parantunut ja kaikkea sen jälkeen kun aloimme olemaan yhdessä. Minua oikeasti pelottaa että sitten kun eroamme (varmaan kuukauden päästä, olen kauhea pessimisti-realisti  (kai pessimistinen realisti I guess) kun mietin tälläisiä asioita kuten milloin eroamme..........) hän juo itsensä känniin ja sitten numerot romahtavat uudestaan yms...

Olen muutenkin ihan sekaisin. Se kai on ihan normaalia nuorena olemisessa mutta juuri tämän takia inhoan murrosikää niin syvästi. Kaikki ovat koko ajan pihalla tunteistaan... Herrajumala ja oikeasti häpeän itseäni nyt kun olen sanonut ja tunnustanut tämän kaiken. Ja ainoa asia minkä kai voin tehdä on odottaa ja katsoa miten käy näiden riivattujen tunteitteni kanssa. Ehkä en olekkaan ihastunut siihen tyttöön ja vain kuvittelen ja ehkä olen vielä puoli vuotta yhdessä poikaystäväni kanssa ihan onnellisena.

~Tsukino

maanantai, 4. lokakuu 2010

The Beginning

No jostainhan blogin kuin blogin pitää tekstinsä alkaa. Tästä lähtee siis oma pikku blogini jonka päätin luoda anonyymisti pieneen nurkkaukseen tänne internettiin... Tähän aion kirjoittaa asioita joita pohdin, myöskin niitä joita en kerro kavereilleni ja ystävilleni (koska kaverit eivät ymmärrä ja ystävillä ei ole aikaa (kuulostipa tuo jälkimmäinen julmalta lauseelta O.o Noo elämä on... Ja kyllä ne ovat oikein hyviä ystäviä siitä huolimatta <3 )).

Tämän blogin tarkoituksena on toimia purkautumisreittinäni kompuroidessani elämän polulla ja ehkä tämän avulla pystyn selvittämään kuka olen. Tiesin vielä kaksi vuotta sitten kuka olen mutta hukkasin sen taas... Murrosikä on jännää (ja lähinnä kamalaa) aikaa.

Joten, rakas satunnainen lukijani, tästä se lähtee. Elämänpolku aloittaa olemassaolonsa.

~Tsukino (kiintoisaa tässä blogitekstissä on se, että kahden vuoden takainen minäni olisi saanut kirjoitettua viisi kertaa näin pitkän tekstin. Mitä lienee tapahtunut kun en enää sellaista tekstiä suorilta kirjoita...)